1. Mestaruus 1968-1969

Helsingin IFK oli vielä 1960-luvulla samanlainen jääkiekkojoukkue kuin liki kaikki muutkin ryhmät. Liki hajuton, melko väritön ja jokseenkin mauton.

Suuri yleisö oli kuitenkin kiinnostunut helsinkiläisestä jääkiekkoilusta sen jälkeen, kun Nordenskiöldinkadulle oli saatu uusi uljas, tosin betonisen harmaa jääkiekkohalli.

Ennennäkemätön yleisöryntäys ikiaikaisen kuuluisan Suomensarjan karsintaotteluun mestaruussarjapaikasta 1967 HIFK-Töölön Vesa todisti siitä, että kiinnostus lajiin oli pääkaupunkiseudullakin syntynyt. Liki 11 000 silmäparia oli todistamassa, kun HIFK löi Vesan ja pääsi isännöimään uutta hallia. Töölön Vesalle se tarkoitti uudelleensyntymistä Jokerit-nimen alle, ja HIFK sai reilun etumatkan kilpailijoihinsa nähden pelatessaan teitä helsinkiläisten sydämiin. Helsingin alueen muut seurat, kuten HJK ja Karhu-Kissat jäivät jatkossa lapsipuolen asemaan.

Oli aika tehdä jotain uutta, jotta HIFK vahvistaisi kovassa kilpailussa asemansa Helsingin ykkösjoukkueena, ja se sitten tehtiinkin.

HIFK:n kiekkopomona toimi tuolloin Göran Stubb, joka oli heitellyt kanadalaiselle veteraanipakille Carl Brewerille leikillään, että tämän olisi syytä suunnistaa Suomeen. Ulkomaanmiehistä HIFK:lla oli kokemusta muutenkin, sillä tähtirintojen paidassa oli pelannut tavallista tuloksekkaammin mm. Gerald Sullivan, joka voitti aikanaan pistepörssin 20 maalilla ja viidellä syötöllä.

Stubb, joka oli puhunut Brewerille puolileikillään, hämmästyikin iloisesti, kun lyhyt, lihaksikas ja perinteisen kova kanadalaispakki ottikin jutut tosissaan ja ilmoitti haluavansa saapua Suomeen.

Kiekkoilu, joka haki omia uomiaan muiden talvilajien paineessa, oli kuitenkin ottanut pari kautta aikaisemmin varsin uuden ilmeen. Pelissä otettiin käyttöönkokokentän taklaus, joka mullisti kaukalon tapahtumat täysin. Hyökkäyspeliin tuli aggressiivisuutta, ja kun aikaisemmin peliä oli hallittu lähinnä hyvällä luistelulla, mailatekniikalla ja harhautuksilla, tuli nyt kentälle uusi elementti - fyysinen dominanssi. Kun vertaa vielä 50- ja 60-lukujen kiekkoilijoiden vartaloita vaikkapa 70-luvun ja erittäinkin 80-luvun pelaajiin, on havaittavissa selkeä ero: siinä, missä takavuosien kiekkoilija saattoi olla vartaloltaan ties millainen hernekeppi tai reimari, alkoi taklauspelin kautta tapahtunut kehitys suosia ja tuottaa lihaksikkaita, raamikkaita pelaajatyyppejä.

Carl Brewerin tulo sattui sopivaan saumaan: mies osasi kontaktipelin ja tiesi, kuinka se opetetaan taisteluhenkeä korostamalla suomalaisille.
Punanuttujen imago syntyy

Kun Brewer saapui Suomeen, oltiin asian suhteen hieman “vaiheessa”, mutta perikanadalainen pakkihan ei kauan jäänyt asiaa miettimään, vaan opetti punakoneen miehet niittaamaan ja taistelemaan loppuun asti. HIFK:lla oli ryhmässään tukku erittäin hyviä pelaajia, joiden monenkin paidat roikkuvat tätä nykyä jäädytettyinä Nordenskiöldinkadun hallin katossa.

HIFK:n tavaramerkiksi muodostunut aggressivinen pelitapa oli syntynyt, kun kanadalainen periksiantamattomuus yhdistettiin HIFK-pelaajien sisuus ja suomalaiseen ylpeyteen.

1. Mestaruusjoukkue:
Jaakko Marttinen, Henrik Granholm, Eero Holopainen, Juha Rantasila, Heikki Riihiranta, Heikki Järn, Matti Väisänen, Tommi Salmelainen, Juhani Jylhä, Esa Isaksson, Matti Murto, Väinö Kolkka, Harri Linnonmaa, Kimmo Heino, Jorma Thusberg, Jorma Rikala, Juhani Boström. Valmentajat: Esko Rekomaa ja Carl Brewer.